Ansku työskentelee psykiatrisena sairaanhoitajana, opiskelee ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa ja on yrittäjä
En voi kuin vain joka kerta ihmetellä, kuinka vahvoja ja rohkeita persoonia saan kohdata tämän tilin kautta 🤩 Anskun sinnikkyys ja kunnianhimo ovat kuljettaneet hänet monen arvokkaan ja opettavaisen mutkan kautta nykyiseen työhön, jossa häntä ohjaa intohimo 😊 Niin mielelläni jaan hänen tarinansa! 😍
Anna-Maaria Nissinen, psykiatrinen sairaanhoitaja, ratkaisukeskeinen lyhytterapiaopiskelija ja yrittäjä, 34 vuotta, Helsinki
Olen Anna-Maaria Nissinen, tuttavallisemmin Ansku. Työskentelen Helsingissä psykiatrisena sairaanhoitajana, mutta olen tässä loppuvuoden aikana alkanut myös luomaan itselleni polkua yrittäjänä.
Olen kotoisin Kuopiosta, jossa kävin koulut lukioon saakka. Kävin itseasiassa lukiota neljä vuotta, kunnes olin valmis luovuttamaan, sillä matikka ja fysiikka olivat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Ja totta puhuen motivaatiokin opiskeluun oli kadoksissa. Joten päätin jättää lukion kesken ja muuttaa Lontooseen. Olin 19-vuotias, elämännälkäinen ja valmis tekemään hanttihommia loppuelämäni ajan, kunhan ei tarvitsisi enää opiskella.
Lontoossa viihdyin neljä ja puoli vuotta. Muutettuani sinne sain töitä lasienkerääjänä perinteisestä brittipubista. Ajan ja kokemuksen myötä, työskenneltyäni monessa eri pubissa, ylenin baarimikoksi ja tarjoilijaksi sekä lopulta vuoropäälliköksi. Elämä Lontoossa oli yhtä oravanpyörää ja elämistä kädestä suuhun, mutta se oli myös elämänkokemus, jota ilman olisin hyvin erilainen ihminen.
Ollessani 22-vuotias aloin etsiä elämälleni suuntaa ja hakeuduin lontoolaiseen collegeen opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa. Samalla hakeuduin alan töihin ensin kotihoitoon ja sitten hoitokotiin.
Kuulemma jo hyvin pienenä lapsena leikin hoitajaa ja halusin hoitaa sukulaisiani. Olen myös vauvasta asti viettänyt paljon sairaalaympäristössä aikaa potilaana, joten se saattaa olla tekijä, joka on saanut minut lopulta hakeutumaan hoitoalalle. Multa löydettiin viiden kuukauden ikäisenä syöpäkasvain, joka on kuulemma harvinaisempaa laatua kuin lottovoitto. Syövästä päästiin eroon, eikä se ole toistaiseksi uusiutunut, mutta leikkauksesta aiheutuneet jälkiseuraukset ovat olleet ja tulevat aina olemaan osa elämääni. Lukiossa kiinnostuin psykologiasta ja ihmisen mielestä, joten psykiatria oli luonnollinen valinta.
Vuoden collegeopintojen jälkeen olin hyvin pettynyt opetustasoon ja kaipasin takaisin Suomeen, opiskelemaan samaa alaa. Hain opintoihin kotikaupungissani Kuopiossa, mutta en päässyt sisään. Sitten päätin muuttaa Helsinkiin, jossa pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi oppisopimuksella. Valmistumiseni jälkeen minulle oli päivän selvää, että haluan jatko-opiskella ammattikorkeakoulussa. Hain sairaanhoitajaopintoihin toistamiseen, kunnes kolmannella kerralla pääsin kouluun. Sairaanhoitajaksi valmistuin reilu vuosi sitten. Aloittaessani sairaanhoitajan opintoja muistan kauhistelleeni sitä, kuinka olen reilusti yli 30-vuotias valmistuessani, siis vanha kuin mikä. Mutta nyt yli kolmekymppisenä elän elämäni parasta aikaa ja jos olisin yhteiskunnan muotin mukaisesti jatkanut opiskelua 19-vuotiaana tietämättä mitä edes haluan tehdä, saattaisin olla edelleen yhtä kujalla kuin silloin. Toisin sanoen, jos ei tiedä mitä haluaa tehdä, kannustan ehdottomasti ottamaan aikaa itselleen ja nähdä maailmaa ja kokeilla eri juttuja sen sijaan, että opiskelee jotain vain velvollisuudentunteesta, vaikka se ei tunnu omalta.
Lontoossa asuminen ja eläminen opetti minut arvostamaan kouluttautumista. Ja, vaikka kritisoinkin sitä, kuinka Suomi yhteiskuntana on hyvin koulutuskeskeinen valtio, on minusta kuoriutunut ahkera opiskelija. Löydettyäni sen oman jutun haluan kehittyä jatkuvasti ja haastaa itseäni, se pitää mielen virkeänä ja pelkkä töissäkäynti ei tuota aivoilleni riittävästi virikettä. Kun olin sairaanhoitajaopintojeni loppuvaiheessa, aloitin nepsyvalmentajaopinnot ja valmistuin tämän vuoden toukokuussa. Olen ikuinen opiskelija, mutta en tee sitä suorittamisen takia, vaan nimenomaan nautinnosta oppia uutta.
Kun mietin mitä ominaisuuksia minulla täytyy olla, jotta olen päässyt nykyiseen pisteeseen elämässäni, tulevat ensimmäisenä mieleeni sinnikkyys ja kunnianhimo. Olen vuosien varrella oppinut, että toisinaan jatkuviltakin tuntuvat vastoinkäymiset ja ovien kiinni vetämiset nenän edestä ovat olleet tarkoituksellisia, sillä jossain vaiheessa minun aikani on kuitenkin tullut. Nykyään osaankin ajatella toivomistani asioista niin, että jos ne eivät toteudu, niiden ei ole tarkoitettu tapahtuvan, ei ainakaan juuri silloin. Ja yritän myöhemmin uudestaan, jos koen asian olevan minulle tärkeä.
Tämänhetkisessä työssäni psykiatrisena sairaanhoitajana työskentelen hyvin laajan potilaskirjon kanssa mielialahäiriö-, akuuttipsykiatria-, huume- ja alkoholivieroitusosastoilla. Työskentelen joka päivä eri osastolla, joten yksikään työpäivä ei ole samanlainen. Parasta työssäni on ehdottomasti potilastyö, ne kohtaamiset ja keskustelut potilaiden kanssa. Toki huoritteluakin olen saanut osakseni ja käsiksi on käyty työurani aikana, mutta se on kuitenkin hyvin pieni osuus siihen verrattuna, mitä toisten auttaminen minulle antaa. Tiedän kouluttautuneeni oikealle alalle, mutta tämänhetkisessä työssäni koen, että se minulle tarpeeksi syvä merkityksellisyyden tunne on puutteellinen.
Jo silloin, kun hakeuduin lähihoitajan opintoihin, haaveilin terapeutin ammatista. Tänä syksynä aloitin ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnot ja niiden edetessä olen alkanut raivaamaan itselleni polkua yrittäjyyden maailmassa. Opintoihini liittyvissä harjoitusasiakastapaamisissa koen suurta voimaantumista, kun ymmärrän, millainen apu minusta on asiakkaalle. Vielä viime keväänä en olisi uskonut haaveilevani yrittäjyydestä, sillä olen seurannut lähiomaisiin kuuluvien yrittäjien pitkiä päiviä ja ikuista uurastusta vierestä ison osan elämääni. Mutta kummasti se mieli muuttuu, kun on kyseessä oma intohimo."
Kiitos Ansku, kun jaoit tarinasi 😍
Terkuin,
Essi
Kommentit
Lähetä kommentti