Teinigangsterista erikoislääkäriksi

"Se miten me pärjätään peruskoulussa, ei määritä meitä mitenkään. Kovalla työllä kaikki on mahdollista." - Tiia Raitmaa

Tiian tie erikoislääkäriksi ei ehkä ole se perinteisin tie, minkä takia hänen tarinansa on varmasti monelle hyvin inspiroiva ja voimaannuttava! 😍

Tiia Raitmaa, geriatrian- ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri, 43 vuotta

Instagram: @akuuttigeriatri)

(Valokuvaus: Elise Kulmala, Instagram: @magnetphotography)

"Teini-iässä en halunnut olla hyvä koulussa. Ajauduin niinsanotusti väärään porukkaan ja purin teini-iän pahaa oloa alkoholiin, tupakkaan sekä rötöstelyyn. Ajattelin todella, ettei minusta tulisi mitään. 

Peruskoulun jälkeen kävin silloisen Hervannan Ammattioppilaitoksen painopinnanvalmistaja-linjan. Olin käynyt äidin kanssa tutustumassa ammattikoulussa eri vaihtoehtoihin. Painopinnanvalmistaja-linja tuntui siihen elämän tilanteeseen parhaalta vaihtoehdolta, vaikka se ei unelmalta tuntunutkaan. Valmistuin painopinnanvalmistajaksi 1998 ja sain siitä suoraan työpaikan, jossa olin 1,5 vuotta kunnes terveyssyiden vuoksi jouduin miettimään uutta uravaihtoehtoa. Haaveena tuossa vaiheessa oli graafisen suunnittelijan ura, mikä sitten kariutui kun terveys ei kestänyt jatkuvaa päätetyötä.  Pakollisen uranvaihdoin vuoksi aloitin aikuislukion Oriveden opiston kirjoituslukio-linjalla, tavoitteena oli jo siinä vaiheessa lääketieteellinen. Orivedeltä vaihdoin Tampereelle iltalukioon. Iltalukion ja pääsykokeisiin lukemisen ohella tein töitä viisi vuotta Gigantissa, josta irtisanouduin ensimmäisen lääkisvuoden jälkeen. 

En vielä lapsena tiennyt, mitä haluan tehdä isona. Lapsena tosin haaveilin nukkelääkärin urasta, olisin siis halunnut korjata nukkeja työkseni. Sen jälkeen haaveilin lentoemännän työstä, sitten nuoriso-ohjaajan ja sitten graafisesta suunnittelusta. Vasta oman koiran sairastumisen myötä innostuin lääketieteestä.

Hain lääkikseen kaksi kertaa. Luin tosi paljon ja otin töistä vapaata lukeakseni. Ensimmäisellä kerralla jäin neljän pisteen päähän sisään pääsystä. Se oli aika kova paikka, mutta jo muutaman tunnin päästä sisuunnuin ja totesin, että ei tässä sitten muuta kuin luetaan enemmän ja mietitään mitä voisi tehdä toisin. Toisella kerralla paria päivää ennen pääsykokeiden julkistus päivää lähdin meidän mökille karkuun. Mua ahdisti se ajatus, etten tälläkään kerralla päässyt sisään, enkä halunnut kuulla sitä yhtäkkiä jonkun muun suusta. Niimpä olin mökillä ja laitoin puhelimen kiinni illalla ajatellen, että avaan sen sitten seuraavana päivänä, kun tulee hyvä hetki. Olin siellä mökissä veljen koiran kanssa, kun yhtäkkiä oveen koputettiin. Kello oli jotain puolen päivän. Avasin oven ja siellä oli mun äiti, isä, isän vaimo, isän vaimon pikkusisko ja isän vaimon äiti. Niillä oli kuohuviinipullo kädessä ja kukkia. Ne sano yhteen ääneen, että "onnee!". En voinu muuta kuin kysyä, että "pääsinkö mää?". Kun ne nyökkäs, mää tipuin polvilleni ja aloin itkeä. 

Lääkiksen alussa haaveilin lastenlääkärin työstä, mutta kolmannen vuoden jälkeen päädyin amanuenssiksi kaupungin sairaalaan, jossa innostuin geriatriasta (eli iäkkäiden henkilöiden hoitoon erikoistuneesta lääketieteestä). 

(Valokuvaus: Elise Kulmala, Instagram: @magnetphotography)

Lääketieteellisestä valmistumisen jälkeen aloitin siis suoraan erikoistumisen geriatriaan. Vuonna 2015 aloitin Tampereen kaupungilla kotihoidon lääkärinä, jonka ajattelin olevan eläkevirkani. Kuitenkin vuonna 2018 päädyin irtisanoutumaan ja sain viran Acutasta, jossa hetken oltuani aloitin erikoistumisen akuuttilääketieteeseen (jossa keskitytään äkillisten sairauksien ja vammojen kiireelliseen diagnostiikkaan ja hoitoon). Akuuttilääketiede oli juuri tullut erikoisalaksi, kun 2011 valmistuin lääkäriksi ja olin viimeisinä opiskeluvuosinani innostunut päivystämisestä, mutta aloitin kuitenkin geriatrian erikoistumisen heti valmistumisen jälkeen. 

Nykyiseen pisteeseen päätyminen on vaatinut paljon lukemista ja paljon töitä. Tällä hetkellä olen täysipäiväisesti töissä yhteispäivystyksessä, missä teen akuuttilääketieteen erikoistumispalveluita. Katson kaikkien erikoisalojen erikoissairaanhoidon potilaita, eli lähetteellä päivystykseen tulleita tai vaikeasti sairaita. Hoidan itse ne mitä osaan ja niistä, keitä en osaa hoitaa, konsultoin erikoisalan lääkäriä tai kokeneempia työkavereita. 

Tykkään työssäni haasteista ja siitä, että koko ajan saa oppia uutta. Työ antaa minulle varsin paljon, lääketiede ja oppiminen ovat intohimoni enkä koe, että työni on vain työtä vaan se on iso osa elämääni. Parasta työssäni on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja se, kun joskus pystyy auttamaan ihmisiä. Parhaimmillaan tulokset näkee heti päivystyksessä. 

Toki aina on kehittämistä. Tällä hetkellä päivystykset toimivat liikaa perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon paikkaajana, eli päivystyksiin ohjautuu paljon potilaita, jotka eivät sinne kuulu. Tämä lisää työn kuormittavuutta kaikille ammattiryhmille ja tekee potilaiden odotusajoista epäinhimillisiä, samalla kun potilasturvallisuus vaarantuu. 

Viihdyn työssäni. Joskus on toki huonompia kausia, mutta tällä hetkellä en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta. Toivon, että saisin tulevaisuudessa olla luomassa parempaa päivystystä iäkkäille. Lisäksi toivon, että jaksaisin jatkossakin jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa ja voisin innostaa nuoria lääkäreitä geriatrian pariin. Jatkossa haaveilen myös väitöskirjan tekemisestä, koska sen kautta voisin osaltani vaikuttaa hoitokäytäntöihin. 

Olen kohdannut työni kautta monia ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, että elämä on sellaista millaiseksi sen teemme. Olen saanut kunnian tavata koko elämänsä vaikeasti sairastaneita vanhuksia, joilla on edelleen elämäniloa jäljellä. Olen myös kohdannut elämän yllättävyyden ja sen, kuinka kaikki voi hetkessä romahtaa. Koen, että nämä kokemukset ovat opettaneet minulle selviämistaitoja ja hetkessä elämistä. Yritän siis murehtia nykyään vähemmän mennyttä ja tulevaa ja elää siinä hetkessä, missä olen."

Kiitos Tiia, kun jaoit tarinasi 😍

Terkuin,

Essi