Tiina on monialayrittäjä

 

Tiinan tarinassa on vähän surua, mutta myös rakkautta ja lempeyttä ❤️ Hänen taustansa vaikuttaa varmasti siihen, miten hän nykyään työssään kohtaa ihmisiä. Eikä siis ole ihmekään, että Tiina vetää puoleensa omien sanojensa mukaan aina mahtavia asiakkaita, sillä: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan 😊

Tiina Rauvola, 35 vuotta, Sairaanhoitaja, monialayrittäjä, Turku

 

(Instagram: @aviavisuals)

”Tiesin jo varhain, mitä haluan tehdä ”isona”, mutta niille aloille en ole (vielä ainakaan) päätynyt. Olen aina halunnut poliisiksi tai lakimieheksi ja aloinkin valmistautumaan nuorena poliisien pääsykokeisiin, mutta sitten elämä vei toiseen suuntaan. Minusta tuli äiti ja siitä tuli tärkein asia elämässäni. Mieheni työn takia jouduimme matkustelemaan ja muuttamaan usein. Halusin pitää perheen yhdessä aina samassa paikassa, mikä vaati itseltä sillä hetkellä asioiden priorisointia ja aikaisemmat opiskeluhaaveet saivat jäädä taka-alalle. Myöhemmin tilalle tuli plan B, eli sairaanhoitajan opinnot, joka tuntui parhaimmalta keinolta auttaa isääni. Päivääkään en ole katunut, että sain hoitaa isän kotona loppuun saakka ja pukea vielä viimeiset vaatteet hänelle päälle. Vaikkakin tykkäsin hirveästi työstäni, työolot ja palkkaus eivät mielestäni kohtaa, ja siksi olen niistä tässä kohtaa luopunut. Haaveilen vielä jonain päivänä olevan sellainen hetki, että minulla olisi aikaa valmistautua kunnolla oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja kokeilla onnea siellä.

Valokuvaamisesta olen ollut kiinnostunut alkujaan lasteni kautta. Halusin tallettaa heistä muistoja kirjoihin ja kansiin, jotta heillä olisi paljon tietoa ja kuvia itsestään ajoilta, joita he eivät itse muista. Aikoinaan ei paljoa kuvailtu ja itsestänikin on vauva-ajoilta ja lapsuudesta vain pari hassua kuvaa ja paljon olen harmitellut lapsuusmuistojen puuttumista. Olisi hauskaa verrata omia kuvia lasteni kuviin ja katsella näkyykö jotain samaa, kun monet niin kovin väittävät. Pitkään harrastelin valokuvausta lasten ja muiden läheisteni kanssa, mutta isäni menehdyttyä tapahtui ”viimeinen” herätys ja syttyi palo kuvaamista kohtaan. Ehdin napata isäni syntymäpäiviltä kaikista muista kuvan isäni kanssa, mutta itse jälleen puutuin kuvista. Ajattelin ottavani joku toinen kerta meistä kuvan, kun oli kiire muualle. Sitä mahdollisuutta ei enää tullut. Asia jäi kaihertamaan ja varmasti kaihertaa lopun elämääni. Se kuitenkin viimeistään herätti minut siihen, miten tärkeitä kuvat voivat olla. Niin itselle, kuin jälkipolvilleni joku päivä. Siitä se ajatus sitten lähti ja nyt olen työkseni luonut muistoja viimeiset reilut 3 vuotta.

Ihmisiä kuvatessa tietynlainen herkkyys aistia toisen ihmisen olotiloja ei ole ainakaan pahitteeksi. Kuvaustilanne tulisi yleensä saada rennoksi ja hauskaksi ja siinä tuo herkkyys tulkita toista ihmistä tuntuu olevan iso vahvuus alalla. Toki tämä pätee myöskin niissä surullisissa tilaisuuksissa. Pitää osata kohdata sureva ihminen ja löytyä asian vaatimaa tilannetajua.

Viihdyn työssäni erittäin hyvin. Jostain syystä mulla käy ihan mahtavia asiakkaita ja yhdestäkään kohtaamisesta ei ole ikinä jäänyt mitään negatiivista mieleen. He ovat aivan huippuihania ihmisiä kaikki, joita olen kunnian saanut kuvata. Tätä kyllä usein hämmästelen ääneen. :D Työn kautta saan siis kohdata ihmisiä elämän iloissa ja suruissa. Saan mielenkiintoisia uusia tapaamisia, jännitystä ja iloa elämään. Ihanat asiakkaat ja heidän antama palaute antaa valtavasti energiaa sekä inspiraatiota. Mahtavinta on, kun näen, miten erilaisen ihmisen saa kaivettua kuorestaan kuvausten edetessä. Monet tulevat kuville ajatuksena, että ”minä en sitten osaa olla kameran edessä ja tämä on ihan kamalaa”. Jokainen kerta on kuitenkin mennyt huikeasti ja jokainen on osannut olla kameran edessä sekä rokannut homman. Parasta on kommentit ” ei se ollutkaan niin kamalaa ja minähän näytän upealta”.

                                                             (Instagram: @aviavisuals)

Some olisi mulla yksi iso kehityksenkohde. Jotenkin se on vain hirvittävän vaikeaa minulle. Analysoin liikaa kaikkea kirjoittamaani tai kirjoittamatta jättämistäni. Analysoin liikaa sitä, miltä itse näyttäisin tarinoissani ja miten päättömältä kuulostaisin jaaritellessani. Ymmärrän kuitenkin somen tärkeyden ja pyrin kehittämään itseäni tällä saralla, mutta se tie tulee olemaan pitkä ja kivinen. Ei välttämättä ulkoapäin katsottuna, mutta omassa pääkopassa käy rattaat kovilla. (Tämänkin A4 olen pyyhkinyt monesti pois ja meinannut luovuttaa, kun tuntuu, ettei selkeätä tekstiä saa aikaiseksi ja osaa sanoittaa kaikkea, kuten haluaisi :D) Valokuvaajana myös jokainen päivä on kehittävä ja ikinä ei varmasti ole ”valmis”. Aina voi olla parempi kuvaamisessa ja se onkin itse valokuvaajan työssä yksi tekijöistä, mikä pitää minulla mielenkiintoa yllä.

Mutkia on elämässä ollut monia. Kaikki ovat olleet opettavaisia tavalla tai toisella. Opiskelu sairaanhoitajaksi vaati lukuisia luentoja pieni vauva mukana ja kaksi vanhempaa lasta oli tuolloin koulu/päikky-ikäisiä ja oli aikamoista sumplimista suvun kanssa, kuka hoitaa ja mitä sillä aikaa, kun yritän saada koulun loppuun. Samalla kävin töissä toimien isäni henkilökohtaisena avustajana. Isän sairastuminen ALS:iin oli suurin syy hoitoalalle(kin) hakeutumisessa. Halusin olla parempana apuna, tietää enemmän, auttaa enemmän, pitää hänen puoliaan enemmän ja jatkossa auttaa muitakin. Enää en sairaanhoitajan- hommia tee vaan jatkoin isäni perustamaa yritystä elokuva-alalla (näytämme drive-inn elokuvia, ulkoilmaelokuvia sekä tilausnäytöksiä ympäri Suomea) siskoni kanssa. Sen ollessa melko kausittaista, on aikaa jäänyt hyvin kuvailemiseen myös.

Nykyinen piste elämässä on vaatinut uhrauksia monella osa-alueella. Ne ovat kuitenkin tuoneet minut tähän kohtaa elämää, jossa olen tyytyväinen siihen mitä teen ja luon. Tunnen työni merkitykselliseksi. Tätä kautta pääsen myös auttamaan muita ALS- sairaita, vaikkakin hieman eri tavalla tällä kertaa, kuin hoitotyön merkeissä. Heille ja heidän perheilleen kuvaus on aina ilmainen. Haluan tällä tavoin kunnioittaa isäni muistoa. Moni on käynyt mulla surullisissakin merkeissä haluten ottaa sen ”viimeisen” kuvan. Arkun päälle. Nämä kohtaamiset merkitsevät minulle todella paljon ja antaa elämään perspektiiviä. Toivon antavani myös heille palan itsestäni kohdatessamme. Hyväntekeväisyyttä haluaisin tehdä enemmänkin, kuin vain ALS:laisten kanssa. Vakavasti sairaita lapsia ja heidän vanhempiaan haluaisin auttaa luomaan muistoja sen verran, kuin omat voimavarat antavat myöden <3

Tulevaisuudessa näen itseni kuvaamassa edelleen laajalla skaalalla vähän kaikkea. Pidän vaihtelevuudesta ja uusista jutuista. Moni erikoistuu vain yhteen hommaan, mutta omalle pääkopalleni on tärkeää saada vaihtelevuutta omaan tekemiseen ja kehittyä monella saralla. Seuraavana projektina olisi opetella videokuvaaminen kunnolla ja tarjota palveluita myös sillä saralla.”

Kiitos Tiina, kun jaoit tarinasi! 

Terkuin, 

Essi