Nimetön kertomus, velkaantuminen ja mielenterveysongelmat

Tämä ei ole perinteinen menestystarina. Tämä on tarina rohkeudesta, kun uskaltaa katsoa itseään silmiin, sekä tahdosta onnistua ja luottamisesta tulevaan. Tämä on tarina siitä, kun uskaltaa ottaa apua vastaan, niin asiat alkaa järjestyä pala palalta. Kiitos sinulle, joka jaoit tarinasi ! (Instagram: @rahaasiat)

"Elämääni on aina värittänyt taloudellinen epävarmuus. Syntyessäni isäni oli varakas teollisuusalan yrittäjä, jolle 90-luvun lama toi yhdessä yössä miljoonaluokan velat, konkurssin ja työttömyyden. Elämäntapamme muuttui kertaheitolla.

Äiti oli taiteilija ja ura oli hänelle tärkeintä. Elämä pyöri äidin tarpeiden täyttämisen ympärillä ja hänen tunne-elämänsä myrskyisyys teki kotielämästä vaikeaa. Minulla oli paljon vastuuta sisaruksistani. Laitoin heille ruokaa koulun jälkeen jo ala-asteikäisenä, autoin läksyissä, myös kotieläimet olivat vastuullani. Olin säntillinen, tomera ja säästeliäs, koska minun piti olla aikuinen talossa, jota hallitsi arvaamaton äiti, ja isä oli paljon töissä. Säästin jokaisen palkkiopennin ja lahjarahan, mutta säästäminen loppui pian, sillä huomasin, että äitini kävi varastelemassa säästöjäni.

Olin kunnianhimoinen ja älykäs. Muutin 15-vuotiaana kauas kaupunkiin käydäkseni arvostettua lukiota lahjakkaiden ja vähävaraisten opiskelijoiden apurahalla. Pärjäsin jotenkuten. Talouteni hallinta parani, kun pääsin omilleni. Kaikki kesät kävin töissä.

Tapasin miehen ja rakastuin. Hän opetti minulle paljon rakkaudesta, taloudenpidosta ja tasaisesta elämästä. Kun olimme olleet noin vuosikymmenen yhdessä, aloin oireilla pahemmin ja ongelmani rahan ja pään kanssa äityivät. Emme tienneet tällöin vielä, että mikä oli vikana. Lääkärit epäilivät sitä ja tätä.

Velkaantumiseni lähti käsistä jo urani alussa. Olin opiskeluiden aikana työelämässä, urakeskeinen ja perfektionisti. Meillä oli paljon unelmia toteutettavana. Sain hyvän työpaikan, ison palkan ja silti elin yli varojeni aina ottamalla seuraavan pikavipin. Elämäntyylini oli huikentelevaa, mässäilevää, jopa itsetuhoista. Elin high laiffia. Olin kiireinen! Tein aivan sairaita tuntimääriä toimistossa. Lähettelin vielä keskellä yötä työsähköpostia. Laiminlöin kumppaniani, koska tein vain töitä.

Lopulta vaivuin psykoosiin. Puoliso petti. Tuli ero. Suistuin täyttä päätä maniaan. Tapasin uuden miehen, johon nuoresta iästään huolimatta ruumiillistui viisautta, jota en ennen ollut osannut uteliaisuudesta ja tiedonjanosta huolimatta etsiä. Sain rakastumisen ja sydänsurujen kautta valaistumisen.

Jouduin osastolle. Osastolla solmut alkoivat aukenemaan. Minun ei tarvitsisikaan esittää rikasta ja menestyvää. Minun arvoni ei riipukaan siitä kuinka ahkera olen ja kuinka paljon saan palkintoja. Minun ei tarvitsekaan olla joka asiassa paras ja hämmästyttävä, kuten siihen asti. Olisin arvokas vaikka olisin ihan paska, työtön ja velkavankeudessa.

Tähän mennessä olen oppinut, että vaikeudet ovat vahvistaneet. Olen haudannut lapseni, monia tulevaisuuden toiveita ja haaskannut lukemattoman määrän rahaa ja aikaa, ja silti olen tässä: vahvempana kuin koskaan.

Tarinani ei ole mikään menestystarina, VIELÄ, vaan paremminkin työstän sitä. Nyt minulle kuuluu todella hyvää: Olen hakeutunut velkajärjestelyyn ja sen päätöstä odotellaan. Sairaus on hoitotasapainossa ja esim. ahdistushäiriön diagnostiset kriteerit eivät enää täyty. Olen juuri muuttanut poikakaverin kanssa yhteen ja yritämme uutta vauvaa. Olen saanut kasattua puskuria tonnin verran (ennenkuulumatonta entiseen verrattuna), sijoitan ja elämä on armollista. Odottelen myös eläkeyhtiön päätöstä, että rapsahtaako vuosi eläkettä vielä vai onko tässä töihin mentävä. 

Sisustusarkkitehdin työt veti minut aikanaan piippuun ja vielä kolme vuotta uupumisen kärjistymisestäkin näen painajaisia töistä. Erityisesti tästä kiusaajapomostani. Kykenen nyt projektiluontoiseen työhön, mutta täysi työhön paluu vaatii harjoitusta. Täysi työhön paluu vaatisi myös luottamukselliset välit pomon kanssa, että voisi omista diagnooseistaan puhua. Sellaiseen pomoon en ole vielä törmännyt. On vielä täysin auki, että sovellunko alalleni enää lainkaan. Minulla on siis kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ilmentyy herkästi manioina ja hypomanioina. Tykkään työstäni todella paljon ja flow-tilaan on helppo päästä. Arkkitehtuurin alalla kovaa tekemistä ihaillaan ja siihen kannustetaan, joten koska olen siellä flow:ssa päivätä toiseen, niin minulle puhkeaa hypo/mania. Pomon silmiinhän se on aivan super, koska jaksan tehdä yötä päivää töitä ja olen inspiroituneempi kuin koskaan. Rakastan kaikkia ihmisiä, eli olen myös hyvä asiakaspalvelija. Se on kuitenkin järkyttävän ylikuormittava tila aivoille, eli ennen pitkään tulee depisjakso, jolloin joudun osastolle itsemurha-aikeiden vuoksi. Vaivun psykoosiin myös helposti ja nimenomaan työn kuormittavuuden takia. Minun kestoharha on se, että olen kone ja siltä se tuntuukin, että olen joku ylimaallinen jumalankaltainen luojanero 🤣🫣. Eli jos en opi hallitsemaan tätä sairautta myös töissä, niin alaa on käytännössä pakko vaihtaa johonkin tylsempään, rutinoituneempaan. Samaan työpaikkaan en kuitenkaan enää palaa, koska asun jo eri puolella Suomeakin.

Minulla ei ole huolta siitä, että saanko koskaan enää töitä. Olen työkyvyttömyyseläkkeen käyttänyt hyödyksi. Olen aina ollut go getter- tyyppi ja pienestä pitäen tehnyt töitä, olen ollut reipas, ahkera ja omalla alalla ns. huipputekijä. Nyt vaatii enemmänkin voimia se, etten enää palaisi samaan. Saikuttaminen ottaa koville, mutta mielestäni se on arvokasta kasvua ns. nöyrtyä vähän. Hienoissa projekteissa olen saanut olla mukana ja olen kiitollinen osaamisesta, jota olen alalta saanut. Olen luonteeltani utelias ihminen, niin tuntuu myös vähän hankalalta alan vaihto, sillä en keksi oikein alaa, jossa en inspiroituisi. Mutta me mietitään tähän nyt mielialahäiriöpolilla ratkaisua. Tämän diagnoosin kanssa on mahdollista jatkaa uraa ja moni bipo tekee töitä normaalisti. Minun nykyinen sairauslomani on uupumisesta, eikä biposta. Diagnoosi tuli vähän vahingossa tässä sivussa. "

Terkuin, 

Essi