Saara Kekäläinen, kirjailija
”Kirjoittaminen on parasta, mitä tiedän. Sen lisäksi se on ihan kamalaa. Rakastan luoda hyviä lauseita ja asioita, jotka saavat toiset nauramaan. Toisaalta on tuskaista, jos sanat eivät tahdo tulla.” – Saara Kekäläinen
Saara elää unelmaansa kirjailijana! Hän on loistava esimerkki siitä, kuinka kannattaa luottaa itseensä ja omaan visioon silloinkin, kun maailma antaa kieltäviä vastauksia.
”Olen Saara Kekäläinen, kirjailija Vantaalta. Kirjoitan lapsille omalla nimelläni ja aikuisille nimellä Olga Kokko.
Olen käynyt Kallion ilmaisutaidon lukion ja sen
jälkeen opiskelin Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja folkloristiikkaa.
Olen koulutukseltani filosofian maisteri ja lisäksi aloitin
liseansiaatinopintoja aikoinaan, mutta ne jäivät kesken, kun elämä tuli väliin.
Olen kirjoittanut ensimmäisen säilyneen tarinani
viisivuotiaana. Olen aina rakastanut kirjoja, kieltä ja tarinoita, ja
viimeistään yläasteella huomasin, että osaankin kirjoittaa. Kallion lukioon
hain nimenomaan kirjoittamisen takia. Samalla luokalla Kalliossa oli muuten
myös Mervi Lindman, josta tuli menestynyt kuvittaja ja jonka kanssa törmäämme
nykyisin pari kertaa vuodessa kustantajan bileissä.
Kirjailijahaaveet jäivät lukion jälkeen moneksi,
moneksi vuodeksi. Kirjoitin työkseni toimittajana ja copywriterina, eikä
mielessäni ollut tilaa luovalle kirjoittamiselle. Ollessani kuopukseni kanssa
hoitovapaalla aloin vakavissani miettiä kirjailijuutta. Olin alkanut tarinoida
lapsilleni päiväkotimatkoilla ja ruokapöydässä, ja minusta alkoi tuntua, että
voisin oikeasti tehdä myös kirjoja. Kirjoitin muutaman
kuvakirjakäsikirjoituksen, jotka saivat hylsyjä kustantantamoista, ja menetin
toivoni.
Sitten eräänä iltana hampaita pestessä mieleeni
tuli, että entä jos puuro ei olisikaan puuroa, vaan jotain aivan muuta. Menin
sänkyyn ja kirjoitin yhdeltä istumalta, makaamalta, käsikirjoituksen josta tuli
lopulta Valpuri ja vaarallinen aamupuuro. Kihisin innosta. Minulla oli tunne,
että tämä voisi oikeasti menestyä. Lähetin käsikirjoituksen pariin
kustantamoon, jotka vastasivat pitävänsä tarinasta kovasti, mutta joiden
kustannusohjelmaan käsikirjoitus ei kuitenkaan mahtunut. Taas olin
epätoivoinen. Lopulta päätin vielä lähettää käsikirjoituksen kahteen isoon
kustantamoon. Kului kuukausia, kunnes eräänä perjantai-iltana avasin
sähköpostini, vaikka kello oli jo yli viisi ja viikko virallisesti päättynyt,
ja minua odotti mieletön yllätys: Tammelta oli tullut viesti, että
käsikirjoituksesi on erinomainen ja poikkeuksellisen hyvä, olisitko
kiinnostunut meistä? Kaikkein huvittavinta oli se, että seuraavalla
viikolla sain viestin toisestakin kustantamosta, jolle olin lähettänyt
käsikirjoituksen. Hekin olivat kiinnostuneita käsikirjoituksesta, mutta olin jo
ehtinyt tehdä päätöksen Tammesta, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen.
Kirjoitin jonkin aikaa päivätyön ohella, mutta se
kävi liian rankaksi. Munametssä, esikoisromaaniani aikuisille, kirjoitin
aamuisin bussissa ja töissä ruokatunnilla, mutta se oli minulle liian
kuormittavaa. Jättäydyin vapaaksi kirjailijaksi ja sain säästöjeni tyhjennyttyä
onneksi apurahan.
Kirjailijan elämää määrittää pitkälti epävarmuus.
Hyväksyykö kustantaja seuraavan kirjaidean tai käsikirjoituksen? Miten käy
apuraharuletissa, tuleeko rahaa vai pitääkö keksiä muita töitä? Pelkästään
kirjoista saatavilla tuloilla ei elä kuin aivan muutama kirjailija Suomessa, ja
kirjailijoiden taloudellinen asema huononee koko ajan mm. äänikirjojen
yleistymisen myötä. Omat tuloni koostuvat mahdollisten apurahojen lisäksi
kirjoista saatavista ennakoista ja rojalteista, lainauskorvauksista sekä
kirjojen käännösoikeuksien myymisestä.
Tässä työssä täytyy olla itsenäinen ja
kurinalainen. On kirjoitettava, vaikkei huvittaisi. Varsinkin pitkissä
romaaneissa deadlinet saattavat olla kuukausien tai jopa vuosien päässä, mutta
joka päivä pitää saada tekstiä aikaan, vaikka välitön määränpää on kaukana. On
oltava samaan aikaa riittävän herkkä kirjoittaakseen ja riittävän kova
kestääkseen kritiikkiä. Työ on myös yksinäistä ja vailla työyhteisön tukea.
Kirjoitan tällä hetkellä toista osaa aikuisten
äänikirjasarjaani Ratsastajat. Työpäiviini kuuluu itse kirjoittamisen lisäksi
lukemista ja tiedonhakua; kuluneen viikon aikana olen googlannut esimerkiksi
sitä, miten vampyyri tapetaan. Yleensä käyn kävelyllä osana työpäiviäni.
Ruokatunnilla teen sanaristikoita ja palapelejä – asioita, jotka vievät mielen
pois työn alla olevasta tekstistä. Muutamana päivänä kuukaudessa on
sosiaalisempia tapahtumia, esimerkiksi Kirjailijaliiton koulutuksia tai
kustantajien tilaisuuksia. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut toisen
kustantajani S&S:n äänikirjainfossa ja Kirjailijaliiton
esiintymiskoulutuksessa. Lisäksi kävin päiväkodissa lukemassa uusinta kirjaani
Valpuri ja valtaisa vaatekaaos. Lapset olivat aivan loistavia! He nauroivat
oikeissa kohdissa, osasivat ulkoa pitkiä pätkiä kirjastani Valpuri ja
vaarallinen aamupuuro ja esittivät mahtavia kysymyksiä. Lopuksi sain monta,
monta halausta, ja sitten halattiin vielä lasten unikaverit. Se oli todella
koskettavaa. Kotiin kävellessäni ajattelin, että tällaistakin voi ihmisen
työelämä olla, sitä että saa ihanat tyypit nauramaan ja vielä halit päälle.
Kirjoittaminen on parasta, mitä tiedän. Sen
lisäksi se on ihan kamalaa. Rakastan luoda hyviä lauseita ja asioita, jotka
saavat toiset nauramaan. Toisaalta on tuskaista, jos sanat eivät tahdo tulla.
En osaa kuvitella itseäni missään muussa työssä.
Rakastan itse kirjoittamisen lisäksi itsenäisyyttä ja vapautta, jotka liittyvät
työhöni. Ideat saattavat tulla missä ja koska tahansa. Idean kuvakirjaani
Prinsessa joka lähti kälppimään keksin hotellin kylpyammeessa, kun yritin
miettiä ihan toisen kirjan juonta.
Luulen, että kirjoitan vielä eläkeikäisenäkin.
Tästä työstä ei ehkä jäädä eläkkeelle.”
Kiitos Saara, kun jaoit inspiroivan tarinasi!
Terkuin, Essi




Kommentit
Lähetä kommentti